Uni, kuka sitä tarvitsee?

Meillä on aina ollut vähä unista porukkaa. Itse en voi kuin ihmetellä tätä, sillä me olemme Jeren kanssa molemmat aina oltu unta rakastavia persoonia, voisimme nukkua vaikka kellon ympäri ja monta kertaa yhteen putkeen. Lapset puolestaan ovat täysin eri kastia. Helmin syntymästä seurasi reilu kolme kuukautta lähes pelkkää valvomista ja itkua. Koliikki. Muistan elävästi vielä sen kuinka kävelin neljän aikaa aamuyöllä ympäri eteistä ja hyssyttelin huutavaa lasta, liike auttoi ja Helmi nukahti mutta sänkyyn laskeminen sai koko touhun alkamaan alusta. Väkisinkin sitä mietti, ( varsinkin nuorena ja ensimmäistä kertaa äitinä) että missä meni vikaan tai mitä teen väärin, kun toinen vain itkee, itkin itsekin. Ensimmäisten kuukausien jälkeen saatiin nukkua pikkuhiljaa parempia unia. Yöt aina vain parani, jossain vaiheessa heräsin vain kerran tai kaksi yössä. Pystyin sanoa, että meillä nukutaan normaalisti. Toki tähänkin aikaan mahtui niitä unettomia öitä, jos päivällä oli tapahtunut jotain jännää tai erikoisen kivaa niin silloin ei uni helposti maistunut mutta niinhän se varmasti menee kaikilla muillakin lapsilla.

Helmi täytti puolitoista vuotta ja silloin unettomuus palasi takaisin kuvioihin. Eroahdistus. Otin Helmin viereeni yöksi ja sillä tiellä olemme olleet nyt jo kaksi vuotta. Helmi siis nukkuu joka ikinen yö meidän vieressä, ei tule kysymykseenkään laittaa tyttöä omaan sänkyynsä. Helmi toivoi tässä taannoin uutta isojen tyttöjen sänkyä ja sellainen me harkinnan jälkeen ostettiin, kun ajateltiin parvisängyn olevan niin mieleinen ja hieno juttu, että Helmi siellä varmasti viihtyisi. Päikkärit menee kyllä todella kivasti parvisängyssä, mutta yö unet on ehdoton ei. Eikä siinä, tottakai lapsi saa nukkua meidän välissä niin pitkään kuin siltä tuntuu! Mutta nyt Hennikin on viimeisen kahden kuukauden aikana osoittanut unettomuuden merkkejä. Ne vain pahenivat ja yöt menivät joko huutaessa tai sitten sänkyä ravisteli täysin pirteä tyttö. Toki asiaan vaikutti se, kun ensin Henni sai korvatulehduksen ja seuraavaksi sitten poskihampaat puhkesivat, kaksin kappalein vielä. Taas valvottiin ja vauvakuumeenikin hävisi jonnekin paremmille apajille.

Eräänä aamuna kuulin, kun oveen koputettiin, Jere kävi avaamassa oven. Katsoin kelloa ja se oli vasta puoli kuusi aamulla. Korvat höröllä kuuntelin, että mistä on kyse, alakerran naapuri oli tullut kysymymään onko meillä jokin hätänä, kun pienempi lapsi on niin rauhaton nykyään öisin. Jere kertoi korvatulehduksesta, hampaiden puhkeamisesta ja siitä, että tällaista se oli Helminkin kanssa tässä ikävaiheessa. Itselleni tuli tuosta keskustelusta todella kurja mieli. Päätin, että otamme myös Hennin meidän viereemme nukkumaan, jospa se auttaisi. Viikon verran me yritimmekin. Henni riehaantui meidän välissä eikä malttanut millään nukkua, eikä siinä tohinassa voinut nukkua kukaan muukaan. Jossain vaiheessa sitä aina kuitenkin itse nukahti ja Henni tietysti käytti tilaisuuden hyväksi ja lähtikin vaeltamaan ympäri taloa. Milloin kissa oli sullottu muovikassiin, vaippa riisuttuna ja pissat lattialla tai tyttö heilutti paljasta peppua telkkaritason päällä. Aina ei tietystikään tuhmia tehty, usein saatoin löytää Hennin omasta huoneestaan leikkimästä. Joka tapauksessa täytyi todeta ettei yhdessä nukkuminen onnistunut missään nimessä. Tästä häiriintyi kuitenkin myös Helmin unet, kun Henni yritti ahkerasti vieressä kaivella Helmin nenää tai kutsua leikkeihin. Ajattelin että nyt meillä nukutaan muutenkin niin huonosti, joten onko sillä enää väliä vaikka nukuttaisiin vielä huonommin. Pistin pinnasängyn osiin (terapeuttista puuhaa sohia porakoneen kanssa) ja siirsimme Hennin
Helmin vanhaan sänkyyn. Ensimmäiset päivät olivat yhtä tuskaa ja kaduinkin koko touhua monet kerrat. Naapurit saivat nukkua yönsä rauhassa, mikä oli toki positiivista mutta me saimme olla valppaina jokaisesta rapsahduksesta. Henni osaa hiipiä. Henni myös osaa tehdä tuhoja. Aika lyömätön yhdistelmä siis.

Mutta kuin sormia napsauttamalla koko homma kääntyi ympäri! En uskalla iloita asiasta vielä hirveän kovaan ääneen, mutta koko viikon ajan Henni on pysynyt sängyssään, kertaakaan sieltä nousematta. Nukkumaan menokin on ollut paljon helpompaa kuin aiemmin. Nyt huoneessa ei ole tarvinnut olla nukahtamiseen saakka, vaan pari minuuttia riittää. Kaikki tämä ilman itkua ja huutoa. Toivon tosissani, että tästä alkaisi se aika, kun koko porukka saisimme nukkua kunnolla yöt. Nyt vaan peukut pystyyn !

Miten teillä nukutaan? Onko samanlaista vai täysin päinvastaista?