LETTIRAKKAUS + ARVONTA

Vimma on varmasti sellainen vaatemerkki, joka ei ole mennyt keneltäkään lastenvaatteisiin hullaantuneilta äideiltä ohi. Varsinkin Vimman erityisen ihanat lettikuosit tuntuvat olevan suuressa suosiossa, myös meillä. Tiedättekö kun Vimman Facebook sivuille on tullut ilmoitus siitä, että aamusta verkkokauppaan tulee erä lettejä myyntiin. Tämä saa monissa perheissä herätyskellot kilkattamaan jo kukonlaulun aikaan ja äidit kahvikuppi kourassa läppärinsä ääreen, jotta he saisivat palan kangasta tai ne kauan haluamansa leggarit. Äidit ovat täysin vimmaantuneita! Muistan kerran itsekin kun kuulin, että Vimman suositut muva lettileggarit tulisi aamu kahdeksan aikaan verkkokauppaan myyntiin mutta itselläni ei ollut mahdollisuutta päästä notkumaan läppärille töiden vuoksi. Varttia yli kahdeksan kaverini laittoi viestiä, että sai napattua meille molemmille letit. Voi sitä onnen määrää! Eikä haitannut enää yhtään vaikka kuulin päiväkodissa olevan kihomatoja tyttöjen ryhmässä, sain sentään leggarit. Aivan hullua eikö? Nykyään omasta kuin myös lasten vaatekaapeista löytyy lähes jokaisella Vimman kuosilla varustetut leggarit, pari tunikaa, kangaskassi ja nykyisin myös ihanaihana lippis. Mies ei tietysti kykene ymmärtämään tätä yhteen tiettyyn merkkiin rakastumista mutta silti näyttää vihreää valoa hankinnoilleni suomalaisen käsityön ja luonnonmateriaalien vuoksi. 

Sain ilokseni arpoa teille yhden tällaisen musta/kulta lettikuosisen lippiksen. Lippis on kokoa XS ja sopii 1-6 vuotiaalle lapselle. Osallistuaksesi arvontaan kirjoita kommenttikenttään toimiva sähöpostiosoitteesi. Jos seuraat meitä instagramissa/facebookissa tai bloggerissa niin saat toisen arvan. Kerro osallistutko arvontaan yhdellä vai kahdella arvalla.

Arvonta päättyy sunnuntaina 4.syyskuuta.2016

*Yhteistyössä Vimma

NOKKAMUKI LÄHES 4-VUOTIAALLA!

Reilu kaksi vuotta sitten tein hirveän suuren työn esikoisen suhteen, kun opetin hänet pois yö-pullosta. Siinä samalla hoidin vastasyntynyttä kuopusta ja pyöritin arkeamme muutenkin aivan yksin, mies asui viikot toisella paikkakunnalla töidensä vuoksi. Onnistuin. Jaksan vielä muistaa kuinka ensimmäiset kolme päivää olivat hirveitä, kukaan ei saanut nukutuksi esikoisen lohduttomalta itkulta tai puolestaan  raivolta. Yhtenä iltana se kuitenkin loppui ja yöt nukuttiin jatkossa hyvin, ilman nokkamukia eikä sen perään enää edes kyselty. Jonkin aikaa kului, esikoinen sai korkean kuumeen ja ikävöi mukinsa perään. Mies antoi sen hänelle. "No eikai se nyt haittaa, otetaan sitten vaan pois uudestaan". Sille tielle jäätiin ja pian neljä vuotias joi edelleenkin ilta hörppyjä nokkamukistaan. Saakeli! Olin jo aiemmin päättänyt että kuopus, kun täyttää kaksi vuotta niin nokkiksien aika on myös hänellä ohi, lopullisesti. Molemmat kuitenkin juovat päivisin normaaleista laseista, joten miksi nokkamukia edes tarjotaan automatkoille tai illalla sänkyyn? Elämän suuria kysymyksiä, johon ei tällä typerällä ole vastausta.

Miten sitten vieroitus meni? Kerroin tytöille jo aamulla, että illalla ei sitten tule nokkista sänkyyn, he ovat jo isoja tyttöjä ja jos yöllä tulee jano niin sitten keittiöön juomaan. Nokkamukit on vauvoille, yhtälailla kuin pullotkin. Kerroin muutaman kerran päivällä saman asian ja illalla vielä uudestaan ennen nukkumaan menoa. Vastaus oli molemmilta aina tiukka "joojoo". Nukkumaan mentäessä esikoinen ei ruikuttanut mukinsa perään kertaakaan. Kuopus puolestaan itki karpalon kokoisia kyyneleitä lattialla ja vaati surkeana pinkkiä mukiaan neljänä peräkkäisenä iltana. Sydäntä särki mutta pysyimme lujana.

Nyt kolmen kuukauden jälkeen nokkamukit tuntuu olevan tyttöjen mielestä jo ihan vauva juttu. Kaupassa, kun kävellään pullohyllyn ohi ja kysyn vitsillä minkä väriset mukit tytöt haluavat niin vastaukseksi saan naurua "äiti hei, noihan on ihan vauvoille, etkö mukamas tiedä!"

En tiedä miksi lykkäsin pullottelun lopettamista niin pitkälle. Ehkä se aiempi vieroitus kokemus kummitteli vielä mielessä. Tytöt olisivat olleet varmasti jo aikaisemminkin valmiit luopumaan siitä yöllisisestä vesimukistaan tai automukistaan. Näin jälkeenpäin, kun ajattelen asiaa niin olin itse se epävarma tilannetta kohtaan. Ajattelin siitä tulevan samanlaista tuskaa mitä se oli aiemminkin ollut mutta kivuttomasti se kävi sitten kuitenkin.

LASTEN PÄIVÄKODIN JA ÄIDIN OPISKELUJEN YHDISTÄMINEN

Kieltämättä on hankalaa yhdistää sekä ammatti kuin myös lukio opinnot, avopuolisona oleminen, ystävät ja se tärkein, -äitiys. Kaikkea ei jaksa suorittaa 100 lasissa, täydellä teholla. Koulussa sitä pyrkii tietysti antamaan kaikkensa ja imemään tietoa niin paljon, että sitä tuntuu tippuvan jo korvistakin. Kotiin saapuessa energiavarastot on usein jo käytetty loppuun ja ainut mikä houkuttelee olisi sänky, jonne voisi ryömiä peiton alle pohdiskelemaan päivän aikana opittuja asioita. Lapset kuitenkin vaativat ja tarvitsevat huomiota siinä missä ennenkin, ellei jopa hieman enemmänkin. 

Hävettää jopa myöntää mutta yllättävän usein tulee nykyisin istutettua lapset iltaisin telkkarin ääreen, ja samalla itse nojattua käsivarteen kuola valuen, silmät pilkkien. Olen kovapäinen luonne ja yritänkin suorittaa kaiken aina paremmin kuin keskivertoisesti, mutta tällä hetkellä elämässä on monta prioriteettia, jotka kaikki tulisi suorittaa tai ei edes suorittaa vaan elää kunnolla. Kultaista keskitietä haetaan vielä.

Itselläni on siinä mielessä onnellinen tilanne, että olen lähes kaikki atto-aineet jo opiskellut, joten niistä ei tule lisä stressiä. Mutta kyllä niitä ammatillisia tehtäviä usein riittää myös kotiin viemisiksi saakka. Tuntuu epäreilulta riistää lapsilta aikaa myös kotona. Lapset kysyvät "äiti mennäänkö leikkipuistoon leikkimään hippaa" ja mies toteaa vieressä "joo isi vie". Lupaat vaihtoehtoisesti katsoa illalla lapsien kanssa jonkun huisin kivan prinsessa elokuvan, koska et kerkiä puistoon juuri siltä istumalta. Mutta illalla oletkin jo niin väsynyt, että yhteinen elokuva hetki päättyy omalta osaltasi alkutekstien jälkeen kuorsaukseen. Näin ei tietenkään ole joka päivä, mutta usein kyllä. Onneksi meillä on kuitenkin viikonloput! Uskon ettei mene kovin pitkään, kun arki asettuu ja kaikesta tulee rutiinia. Pääkoppa oppii käsittelemään kaiken informaation ja velvoitteet niin elämästä tulee taas vähemmän väsynyttä!

Kuvat on otettu museorautatiellä, eli tässä ei kulje junia.

Kuulisin mielelläni muiden kokoemuksia vanhemmuuden ja opiskelun yhdistämisestä. Kuinka kauan vei aikaa ennenkuin arki asettui uomilleen vai oliko kaikki ihan helppoa alusta saakka? :)

IHANA PIETAMO + ARVONTA

Valloittavan ihana Pietamo halusi tarjota teille lukijoilleni arvonnan, jossa yksi teistä voi voittaa valitsemansa korvakorut itselleen.

Pietamo on syksyllä 2016 perustettu yritys, jonka takana hääräilee kaksi äitiä joilla oli unelma. He halusivat luoda yrityksen, joka tuottaa kuluttajille mitä kauneimpia asusteita ja koruja eettisesti sekä ekologisesti valmistettuina. Pietamon tuotteisiin kuuluu kauniita printtejä niin asusteissa, koruissa kuin myös vaatteissa, jotka ovat täysin heidän itse tekemiään ja suunnittelemiaan. Kankaissa he pyrkivät käyttämään ainoastaan suomalaista suunnittelua ja tuomaan omaa persoonallista tyyliään esille.

Itse tutustuin Hepsus merkkiin noin vuosi takaperin (nykyisin Pietamo) ja olin jo silloin täysin myyty! Laadukasta, lapsenomaista ja erityisen kaunista myös aikuisempaakin makuun. Kyseiset korut ovat uusi tuttavuus mutta näitäkin löytyy itseltäni jo kaksin kappalein♡

Mikä näistä korviksista on lempparisi? Osallistuaksesi arvontaan kirjoita kommenttikenttään minkä korvisparin haluaisit itsellesi. Liitä kommenttiisi myös toimivan sähköpostiosoitteesi. Jos seuraat meitä instagramissa/facebookissa tai bloggerissa niin saat toisen arvan. Kerro osallistutko arvontaan yhdellä vai kahdella arvalla.
 

Arvonta päättyy sunnuntaina 28.8.2016

+ Pietamo antoi teille käytettäväksi myös alennuskoodin, jolla saatte -10% alennuksen tilauksestanne, kun kirjoitatte koodin kädenjälkiä. Koodi on voimassa maanantaihin 29.elokuuta saakka.

* Yhteistyössä Putiikki Pietamo

ROMANTIIKKAA RUOKAPÖYDÄSSÄ - ÄITI ON RENGASTETTU

Otimme muutama viikko sitten miehen kanssa seuraavan askeleen suhteessamme. Menimme kihloihin ♡ Asia ei tullut sinäänsä mitenkään yllätyksenä tai tuntunut oudolta, olemmehan olleet yhdessä jo lähes seitsemän vuotta, reilu viisi vuotta näistä olemme jakaneet saman sängyn ja hammasharjamme ovat olleet ristissä samassa mukissa. Kihlauksesta ja ylipäänsä naimisiin menemisestä olemme keskustelleet viimeisen vuoden aikana yhä useammin mutta ajankohta ei ole aiemmin tuntunut juuri sillä hetkellä sopivalta. Onko tällaiselle elämän muutokselle olemassa sitten jokin tietty aika?

Seitsemän vuotta on omalla mittapuullani jo suhteellisen pitkä aika, vaikka tulevaisuuteen katsottuna se ei ole ajallisesti oikeastaan mitään. Paljon tälle ajan jaksolle on kuitenkin mahtunut kaikenlaisia elämän käänteitä. Olemme saaneet kokea kaksi raskautta, kaksi synnytystä ja kasvattaa kahta upeaa tytärtä. Olemme muuttaneet yhteensä 7 kertaa mutta puolitoista vuotta sitten ostimme vihdoinkin oman kerrostalo kolmion. Itse palasin neljän vuoden koti-äitiyden jälkeen takaisin koulunpenkille opiskelemaan unelma ammattiani ja mies vaihtoi "tutun ja turvallisen" työpaikkansa uuteen, toiveissaan kehittyä paremmaksi työssään. Elämä tuntuu kulkevan tällä hetkellä osittain pika kelauksella.

Mitään yltiö romanttista kosintaa en saanut. Tämä oli ennemminkin yhteinen päätös, kun illan päätteeksi istuimme molemmat yökkärit päällä keittiönpöydän ympärillä. Kieltämättä olin haaveillut pitkästä puistokävelystä pienessä lumi tuiskessa, kävelyn päätteeksi mies polvistuisi katulampun alla eteeni ja pyytäisi vaimokseen. Mutta ilman lumisadetta ja puistokävelyitä,  yhtä hyvältä tämä meidän kihlaus näinkin tuntuu. Olen onnellinen, me olemme onnellisia ♡ Uskon ja tunnen tämän miehen olevan se, jonka kanssa haluan jatkossakin jakaa elämäni jokaisen osa-alueen. Seuraavaksi varmaan pitäisi alkaa ideoimaan häitä! Keväällä täällä blogissakin nähdään aivan varmasti jonkinlaisia hää-postauksia, iiik!

*Korvakorut ja pipo Pietamolta. Korvakorut saatu blogi näkyvyyttä vastaan.

HYLKÄSIN LAPSENI

Kirjoitin jokin aika sitten kirjoituksen siitä kohtelenko lapsiani jotenkin epätasapuolisesti. Toinen on pian neljä vuotias ja toinen kaksi, joten tietysti joissakin asioissa tulee vaadittua toiselta enemmän kuin toiselta. Ikäkysymys tämäkin. Olen joutunut pohtimaan kyseistä asiaa tällä viikolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ollut surunmurtama, sillä tahattomasti hylkään toisen lapseni tunteet, kun toisella puolestaan on niin hirvittävän pahamieli.

Kuopuksen synnyttyä muistan kuinka esikoinen kasvoi suorastaan silmissä. Sairaalasängyssä vertasin lapsia ja tunsin jonkin muuttuneen. Silloin meidän niin pienestä tytöstä kasvoi hurjan iso tyttö, verrattuna siihen pieneen kääröön mitä kuopus oli. Siitä päivästä lähtien Henni on ollut se perheen vaativin ja apua tarvitsevin. Mihinkään se ei ole muuttunut vuosien varrella, päinvastoin.

Henni on ollut koko elämänsä erityisen herkkä kaikenlaisille muutoksille, kuin myös arkipäiväisille asioille. Jos menen vessaan niin toisinaan pelkästään se saa kyynelkanavat vuotamaan ja alahuulen tärisemään. Päiväkodin aloittaminen ei ole ollut helppo prosessi, vaikka aluksi vaikuttikin siltä. Iltapäivät ja illat kuluvat äidin sylissä istumalla eikä siinä ole muille tilaa. Päiväkodista hakiessa tyttö heittää lapion hiekkalaatikkoon ja juoksee itkien päiväkodin portille, kädet ammollaan huutaen "äitiii".

Esikoinen on jäänyt lähes täysin huomiotta. Se jos jokin syö äitinä omaatuntoa, kun tajuaa ettei jaa omaa aikaansa yhtälailla molemmille lapsilleen. Siinä, kun kuopus itkee sylissä ja päiväkodin hoitaja kertoo päivänkulusta "Helmillä oli vähän vaikeaa mutta yritämme kyllä kertoa ja opastaa säännöissä, jospa parin kuukauden päästä." Kotimatkalla esikoinen sanoo joka kerta "äiti minulla oli kyllä rankka päivä" mutta sivuutan lauseen vastauksella "no jos huomenna olisi sitten parempi" Kuopus edelleen itkee sylissäni ja yrittää porautua jo ihoni läpi, niin hirveän halipulan vuoksi.

Kotona ilta puuhien aikaan itselläni on tapana laulaa iltalaulu lapsille. Koska kuopus on ottanut päiväkodin aloituksen hirvittävän raskaasti niin siitä syystä hän ei suostu enää nukkua omassa sängyssään, vaan vaatii meidän sänkyyn, enkä tietenkään kiellä häntä sinne tulemasta. Laulan jo kymmenettä laulua ja haron puutunein käsin kuopuksen hiuksia, esikoinen makaa yksin sängyssään ja huutaa "onko jo minun vuoroni!" Siinä tuhahdan, että samperi oliko pakko nyt huutaa sieltä, kun sisko oli jo nukahtamassa..  Laulan vielä viisi kertaa ja vihdoin kuopus nukahtaa. Esikoiselle laulan sen kaksi kertaa, se saa riittää.

Tänään kuopus kiukutteli jälleen päiväkodin jälkeen koko päivän. Olin todella väsynyt koulupäivän jälkeen ja yritin pitkittää pinnaa mahdollisimman pitkään. Tuli nukkumaanmeno aika ja tällä kertaa otin molemmat lapset meidän sänkyyn nukkumaan, näin pääsisin varmasti helpoimmalla. Kuopus oli saanut silittelyä kerrakseen ja olin siirtymässä esikoisen silittelyyn mutta sehän ei sopinut pikku neidille. Kerrankin ärähdin, vähät välitin siitä jos tyttö pahoittaa mielensä. Kerroin, että nyt on siskon vuoro ja sinä nukut! Esikoinen sanoi hempeällä äänellä "kiitos äiti".

Yritin pidättää kyyneileitä onnistumatta siinä. Tästä lähtien aion olla tasavertaisempi vanhempi, aivan varmasti! Molemmat tytöt ovat aivan yhtä rakkaita eikä kumpikaan saisi jäädä toisen jalkoihin! ❤

AIKUISIÄN AKNE

Olen kamppaillut näppylöitä vastaan viimeiset neljä ja puoli vuotta. Esikoisen raskauden aikana iho muuttui näppyläiseksi ja rupiseksi. Päällimmäinen ajatus oli hormoninäpyt. Niitä ne kyllä mahdollisesti olivatkin, raskauden ikävä sivuoire. Näppylät kuitenkin rauhoittuivat hetkeksi mutta palasivat rytinällä takaisin vuosi synnytyksen jälkeen ja sille tielle jäätiin. Kehitin kaikenlaisia syitä sille mistä syystä kasvoni, rintakehäni sekä hartiat ovat näppyläisiä mutta kertaakaan en tullut ajatelleeksi aknea vaihtoehtona. Tämä johtuu omasta suppeasta mielikuvastani. Akneiho on tietysti sellainen mitä Googlen kuvahaku antaa, kun kirjoitat hakukenttään "akne" ja näytölle lävähtää toinen toistaan kipeämmän näköisiä ja voimakkaasti punoittavia näppyjä. Omat näppyläni eivät vastanneet kyseisiä kuvia, joten akne ei tullut mieleenikään. Asiaan vaikutti myös se, kun kuvittelin aknen olevan teini-iän vitsaus mutta kyllä sen aikuisiälläkin voi riesaksi saada, miksipäs ei.

Olen käynyt parin vuoden aikana kahdella kosmetologilla näyttämässä näppylöitäni, ensimmäinen sanoi niiden johtuvan kuivuudesta ja kehotti hoitamaan ihoa paremmin. Kuorin ja rasvasin ihoa säännöllisesti vuoden ajan mutta merkittävää muutosta ei tapahtunut. Toiselta kosmetologilta, kun kysyin mikä ihoani mahdollisesti vaivaa tai mitä sille pitäisi tehdä niin vastaus oli "mene terveyskeskukseen ja hae antibiootit komedoakneen". Hieman hämmästyneenä tein juuri näin ja lääkäriltä sain saman diagnoosin, komedoakne.

Nyt olen viikon verran levittänyt ongelma-alueille Epiduo voidetta. Vain viikon käytön jälkeen uskallan väittää ihon tuntuvan hieman paremmalta vaikka näkyvää muutosta ei ole tapahtunut. Iho ei enää kutise eikä uusia näppylöitä ole tullut. Aine on ruvennut tehoamaan sen verran, että iho on alkanut ikäänkuin kuoriutumaan ja näppylät sen myötä kuivumaan. Kuvat eivät kerro koko totuutta mutta siitä huolimatta omalla kohdallani akne ei ole mitenkään merkittävän paha mutta kyllä se itsetuntoa syö hieman. Toivottavasti muutaman kuukauden päästä näpyt olisivat vain inhottava muisto!

Korvakorut: Pietamo

Onko siellä ruudun toisella puolen muita jotka kärsivät aikuisiän aknesta?