KUN UHMA OTTAA VALLAN NIIN LASKEUDUTKO LAPSEN TASOLLE

Jokainen äiti tai vanhempi ylipäänsä varmasti tietää, tuntee ja kuulee sen uhmiksen korvia raastavan kirkumisen, näkee sen lattiaa polkevan jalan ja varmasti tuntee toisinaan ne pienet mutta terävät nyrkin iskut tuossa lantioluiden kohdalla. Joko lapsi huutaa "mutta kun mä haluuun!" tai sitten se huutaa "mutta kun mä en haluuu!" Yleensä uhmaiässä mikään ei riitä eikä mikään vastaus ole oikea. Mitä sitten, kun olet tuijottanut koko päivän lasta joka jo aamupalalla ilmoittaa, että olisi halunnut murot sittenkin keltaiseen kulhoon vaikka aiemmin olisi pyytänyt pinkkiä, tai ulos mentäessä olisi väkisin halunnut laittaa kumpparit vääriin jalkoihin (tähän tappeluun olen itse varsin kyllästynyt, siksi meidän neljä-vee kulkee kengät väärissä jaloissa about aina). Mites se kun kissaa roikotetaan miten sattuu tai voimistelurenkaissa sisko kerkesi keinumaan ennen ja sen vuoksi heittäydytään makarooniksi lattialle parkumaan niin kovaa, että omat korvasi ei vaan kestä, joten joudut vaihtamaan huonetta. 

Mutta mitä sitten tapahtuu, kun äidin oma "kuppi menee nurin"? Meillä tätä kutsutaan "nyt ihan oikeesti lopettakaa tai äidin aivot sulaa!" tai "nyt sitten alas siitä sohvalta ennenkuin äidillä menee käpy jumiin". Yleensä tämä tehoaa noihin meidän lapsiin, koska tästä seuraa jatko kysymyksiä siitä miten ne aivot voi sulaa, tuleeko ne korvasta ulos? Tai mihin se käpy menee jumiin? Aina ei näinkään helpolla kuitenkaan päästä. Silloin yleensä pakenen joko ulos haukkaamaan happea tai sitten huudan miehelle, että nyt on hänen vuoronsa, oma pää ei aina vaan kestä. 

Kaverini oli lapsineen käymässä meillä sunnuntaina lounaalla, hänellä on samaa ikäluokkaa olevat tyttäret mitä meillä on. Huomasin jo terassilla, kun menin heitä siihen vastaan, että nyt on pienemmällä herneet nenässä jo valmiiksi. Väsymystä tuntui olevan ilmassa kyllä jokaisella lapsella. Ruokailu eteni niin, että me kolme aikuista syötiin kuin myös kolme lasta mutta yksi ärripurri mulkoili meitä sohvan nurkasta ja ilmoitti katseellaan ettei varmasti tulisi ruokapöytään. Ilta eteni samalla tyylillä, kunnes kyseinen uhmaprinsessa sai kunnon raivarin. Jalkaa poljettiin lattiaan, äänihuulet punaisena hän kiljui ja yritti jopa mätkäistä äitiään. 

Nämä on niitä tilanteita, kun ei saisi nauraa. Kaverilleni sanoinkin, että kaikki empatia ja myötätunto häntä kohtaan mutta, kun omien lapsien noista KUNNON uhmaraivokiukuista on kuitenkin sen verran aikaa, että "aika kultaa muistot" ja helppohan se on vieressä hihitellä neuleen kaulukseen ja sitä rataa. Se mitä tämä äiti teki seuraavaksi oli jotain sellaista mitä itsekin olen monesti miettinyt tekeväni. Tiedättekö, kun viet väsyneen lapsen kauppaan ja se kullanmuru huutaa siinä ostoskäytävällä, että ihan välttämättä haluaa koiranruokaa vaikka teillä on kissa.. Siinä hetkessä sun tekee mieli heittäytyä seuraksi sinne lattialle ja huutaa, että perkele, kun nyt ei oteta sitä koiran ruokaa koska sinä tiedät paremmin mitä se kissa syö. Niin samaan tyyliin tämä kaverini istui lattialla lapsensa kanssa ja kuunteli uhmiksensa raivoamista ja lopulta alkoi ulista takaisin. Tiedättekö just sellaista päätöntä missä ei ole mitään tolkkua. Siinä he toisilleen alkukantaisesti äänteli hetken aikaa, kunnes lapsi ei enää voinut pidätellä nauruaan. 

Jestas, siis tätä mä niin sovellan ja kokeilen tähän kumppari ongelmaan!