Tämä ei ole tunnepuolella niin yksi selitteinen asia. Siinä missä vuosi sitten lähes tulkoon itkin sitä kuinka haluan oppia ja valmistaa itseäni työelämään, sekä samalla saada jotain "kipinää" äitiyden rinnalle niin nykyisin toisinaan huomaan istuvani aamuisin autossa, päiväkodin pihalla itkua pidättäen ja miettien onko tämän pakko olla vielä ajankohtaista. Järjellä ajateltuna vastaan kyllä mutta sydän jos saisi valita niin olisin vielä ainakin pari vuotta kotona. Tottapuhuen, onkohan sitä koskaan henkisesti 100-prosenttisen valmis vaihtamaan koti-äitiyden työntekoon tai opiskeluihin. Minä en varmaan olisi.
Mitä itse kouluun ja opiskeluun tulee niin tunnen olevani oikealla alalla. Opiskelen ammattia josta haaveilen itselleni uraa ja jossa toivon kehittyväni aina enemmän ja paremmaksi. Toisekseen ikää on karttunut sen verran, että niihin turhimpiinkin oppitunteihin osaa suhtautua päättäväisellä asenteella, eikä ajattele jättävänsä niitä seuraavaan päivään tai viikkoon.
Kurjia puolia toki on myös. En tunne kuuluvani joukkoon aivan samalla tavalla mitä varmasti tuntisin jos olisin noin seitsemän vuotta nuorempi. Ikäero on vahvasti esillä päivittäin. Itse pian 23 vuotiaana en jaksa aina ymmärtää 16 vuotiaiden oikkuja ja turhautumista. Ensimmäisellä kouluviikolla sain kokea järkyttyneitä katseita, kun kerroin ikäni, puhumattakaan kumppanini iästä. "Ai siis niin vanha! Oho" Miehen kanssa olemmekin nauraneet, että ikäloppujahan tässä vissiin sitten ollaan. Luokassa on kuitenkin myös muutamia yllättäviä ja aivan huikeita persoonia, joiden kanssa kemiat kohtasi heti♡
Mutta mitä opiskelun ajankohtaan tulee niin koen juuri tämän hetken olevan oleellisin sille. Haaveet ovat korkealla ja mielenkiinto on huipussaan.
Haha ikäloppu! :'D Komppaan kyllä fiiliksiäsi, ei sitä varmaan ole koskaan täysin valmis hyppäämään mihinkään uuteen kotiäitiyden rinnalta, mutta nyt 9kk työelämään paluuni jälkeen voin sanoa, että olen "tottunut" tilanteeseen ja osaan jopa nauttia siitä. Tsemppiä, joskus voi myös kuunnella järjen sijaan sydäntä ❤️
VastaaPoistaFiilis on hyvin ristiriitainen. Toisaalta haluan ehdottomasti opiskella mutta koti-äitiyden jättäminen tuntuu niin kurjalta. Kaikkeen onneksi tottuu ❤
PoistaVoin täysin samaistua sinun fiiliksiin, minustakin tuntui että nyt olisi sopiva aika palata työelämään hoitovapaalta, mutta ensimmäisenä päivänä tuntui kyllä aika kamalalta, eikä vieläkään ole kovin helppoa. Tätä ei tosin helpota se, etten viihdy työssäni ja teen pelkkää iltavuoroa. Olen myös ajatellut hakevani vielä opiskelemaan, aikuispuolelle, tarkoittaisi vain että pari vuotta olisi sitten aika tiukkaa. Toisaalta pari vuotta on niin lyhyt aika, että ehkä sen jaksaisi venyttää senttiä kunhan pääsisi mielekkääseen työhön. :D Tsemppiä sinne opiskeluihin!
VastaaPoistaOleellista viihtyvyyden suhteen on tietysti tykätä työstään. Kurjaa jos et viihdy siellä :(
PoistaOlisiko se opiskeleminen sitten parempi vaihtoehto :) Tsempit sinne myös!
Vai ikäloppuja? :D Mä oon sit varmaan jo muumio. :D
VastaaPoistaEi sitä varmaan koskaan ole 100% valmis klun se hetki koittaa aloittaa opiskelut tai työ, mutta onneksi kaikkeen tottuu kun aika kuluu. :)
Oon nauranut tätä ikäloppu juttua monta kertaa 😄 Eihän sitä varmasti yksikään äiti mielellään lastaan päiväkotiin vie mutta tosiaan kaikkeen onneksi tottuu ennemmin tai myöhemmin :)
PoistaHahha joo ikäloppu tosiaankin :D
VastaaPoista😄😄
PoistaVoin kuvitella miten oudolta mahtaa tuntua kun kaikki ovat nuorempia kuin itse on ja etenkin se eri elämänvaihe tuo ehkä intresseihin eroja. Sinun tekstistä paistaa kuitenkin päättäväisyys ja intohimo - hienoa, että olet löytänyt "juttusi" <3
VastaaPoistaMä alotin tammikuussa myös uudelleen koulun ja hyppäsin sinne 16-vuotiaiden sekaan ja ihan samat tuntemukset mulla oli, ei enää ihan jaksa kaikkea ymmärtää! :D Mulla kouluun paluu on edessä vasta ensi syksynä, mutta just niinkuin kirjotit, en oo ihan varma oonko sillonkaan vielä valmis.. Mutta kai se on oltava! Ainakin on aikaa totutella ajatukseen :)
VastaaPoista