HYLKÄSIN LAPSENI

Kirjoitin jokin aika sitten kirjoituksen siitä kohtelenko lapsiani jotenkin epätasapuolisesti. Toinen on pian neljä vuotias ja toinen kaksi, joten tietysti joissakin asioissa tulee vaadittua toiselta enemmän kuin toiselta. Ikäkysymys tämäkin. Olen joutunut pohtimaan kyseistä asiaa tällä viikolla enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ollut surunmurtama, sillä tahattomasti hylkään toisen lapseni tunteet, kun toisella puolestaan on niin hirvittävän pahamieli.

Kuopuksen synnyttyä muistan kuinka esikoinen kasvoi suorastaan silmissä. Sairaalasängyssä vertasin lapsia ja tunsin jonkin muuttuneen. Silloin meidän niin pienestä tytöstä kasvoi hurjan iso tyttö, verrattuna siihen pieneen kääröön mitä kuopus oli. Siitä päivästä lähtien Henni on ollut se perheen vaativin ja apua tarvitsevin. Mihinkään se ei ole muuttunut vuosien varrella, päinvastoin.

Henni on ollut koko elämänsä erityisen herkkä kaikenlaisille muutoksille, kuin myös arkipäiväisille asioille. Jos menen vessaan niin toisinaan pelkästään se saa kyynelkanavat vuotamaan ja alahuulen tärisemään. Päiväkodin aloittaminen ei ole ollut helppo prosessi, vaikka aluksi vaikuttikin siltä. Iltapäivät ja illat kuluvat äidin sylissä istumalla eikä siinä ole muille tilaa. Päiväkodista hakiessa tyttö heittää lapion hiekkalaatikkoon ja juoksee itkien päiväkodin portille, kädet ammollaan huutaen "äitiii".

Esikoinen on jäänyt lähes täysin huomiotta. Se jos jokin syö äitinä omaatuntoa, kun tajuaa ettei jaa omaa aikaansa yhtälailla molemmille lapsilleen. Siinä, kun kuopus itkee sylissä ja päiväkodin hoitaja kertoo päivänkulusta "Helmillä oli vähän vaikeaa mutta yritämme kyllä kertoa ja opastaa säännöissä, jospa parin kuukauden päästä." Kotimatkalla esikoinen sanoo joka kerta "äiti minulla oli kyllä rankka päivä" mutta sivuutan lauseen vastauksella "no jos huomenna olisi sitten parempi" Kuopus edelleen itkee sylissäni ja yrittää porautua jo ihoni läpi, niin hirveän halipulan vuoksi.

Kotona ilta puuhien aikaan itselläni on tapana laulaa iltalaulu lapsille. Koska kuopus on ottanut päiväkodin aloituksen hirvittävän raskaasti niin siitä syystä hän ei suostu enää nukkua omassa sängyssään, vaan vaatii meidän sänkyyn, enkä tietenkään kiellä häntä sinne tulemasta. Laulan jo kymmenettä laulua ja haron puutunein käsin kuopuksen hiuksia, esikoinen makaa yksin sängyssään ja huutaa "onko jo minun vuoroni!" Siinä tuhahdan, että samperi oliko pakko nyt huutaa sieltä, kun sisko oli jo nukahtamassa..  Laulan vielä viisi kertaa ja vihdoin kuopus nukahtaa. Esikoiselle laulan sen kaksi kertaa, se saa riittää.

Tänään kuopus kiukutteli jälleen päiväkodin jälkeen koko päivän. Olin todella väsynyt koulupäivän jälkeen ja yritin pitkittää pinnaa mahdollisimman pitkään. Tuli nukkumaanmeno aika ja tällä kertaa otin molemmat lapset meidän sänkyyn nukkumaan, näin pääsisin varmasti helpoimmalla. Kuopus oli saanut silittelyä kerrakseen ja olin siirtymässä esikoisen silittelyyn mutta sehän ei sopinut pikku neidille. Kerrankin ärähdin, vähät välitin siitä jos tyttö pahoittaa mielensä. Kerroin, että nyt on siskon vuoro ja sinä nukut! Esikoinen sanoi hempeällä äänellä "kiitos äiti".

Yritin pidättää kyyneileitä onnistumatta siinä. Tästä lähtien aion olla tasavertaisempi vanhempi, aivan varmasti! Molemmat tytöt ovat aivan yhtä rakkaita eikä kumpikaan saisi jäädä toisen jalkoihin! ❤